*

Timo Lampinen Pitkien kehityskulkujen valoa

Lähiyhteistyön romahdus

“Universumi on suunnaton, mutta itse olen vaikuttunut myös ihmisestä itsestään,
hänen kyvystään ymmärtää maailmankaikkeutta. Vaivaiset satatuhatta vuotta
sitten esi-isämme, levottomien uskalikkojen pieni joukkio, karistivat Afrikan
punaisen tomun jaloistaan. Sauvaan nojaten ja kivityökalut nahkapussissa he 
levittäytyivät ympäri maapalloa. Ja tässä me nyt olemme, heidän jälkeläisensä,
käsi lattemukin korvassa, älypuhelinta näpläten jutustelemassa
maailmankaikkeuden ensimmäisestä sekunnista arkitodellisuudessa, joka on
kaikin tavoin tieteen saavutusten lävistämä."​'

            Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti, s. 206-207


 

Romahdus tapahtui vasta sähkön aikakaudella

 

“Syvällisempi ja ajallisesti kauemmas ulottuva tarkastelu osoitti, että tehtävät
olivat muuttuneet runsaan sadan vuoden aikana pienin askelin, mutta
kokonaisuutta katsoen hyvin paljon. Esimerkiksi tieto- ja muun tekniikan
käyttöönoton johdosta."

         

Ihmislaji valloitti kaikki ilmastovyöhykkeet noin 50:n ihmisen ryhmissä jo esihistoriallisena aikana. Onnistumisen yksi välttämätön ehto oli epäilemättä joustava yhteistyö elossapitoryhmän sisällä. Kaikki pääsivät ja joutuivat käytännössä osallistumaan kykyjensä ja voimiensa mukaisesti elannon hankintaan, vaatteiden sekä työ- ja tarvekalujen valmistamiseen ja muuhunkin tekemiseen. Antropologien laskelmien mukaan naiset hankkivat noin puolet ravinnosta.

 

Maanviljelyyn siirtyminen lisäsi ravinnon ylijäämää ja mahdollisti paljon aikaisempaa syvemmän erikoistumisen ja eriarvoistumisen. Vasta hyvinvointiyhteiskunnan synty teollistumisen ja  kaupungistumisen myötä eriytti ansiotyön sekä vaatteiden ja työ- ja tarvekalujen valmistuksen ryhmän ulkopuolelle.  Lisäksi hyvin monet sinänsä myönteiset muutokset ovat vähentäneet yhteistyön tarpeen monissa muissakin suhteissa hyvin vähäiseksi (katso kuva). Tieteen ja tekniikan huiman kehityksen oheisvahinkona yhteistyö ja sen tarve on romahtanut. Esimerkiksi edes uutisten vuoksi ei tarvitse enää olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Muutosten seurauksena ryhmä on voinut supistua jopa vain yhdeksi ihmiseksi tai pariskunnaksi tai pariskunnaksi yhden tai kahden lapsen kanssa.

 

Päätoimisesti kodin ja lasten hoitamiseen keskittyvä äidin toimenkuva syntyi käytännössä vasta teollistumisen alettua kaupunkien työläisluokan keskuuteen. Ihannekuva ja samalla virheellinen menneisyyskuva kodin ja lasten hoitamiseen päätoimisesti keskittyneestä äidistä syntyi ylempien yhteiskuntaluokkien parissa ja sen (menneisyyteen ja myös ajankohtaan liittyvä) tosiasiatiedon vastaisuus palveli monien aikalaisten, myös työläisluokan äitien, tavoitteita ainakin lyhyellä tähtäimellä (katso lisää täältä). Ihannekuvaa ja sen edelleen sitkeästi jatkuvaa perustelua virheellisillä väitteillä voi pitää myös reaktiona ryhmän rajun pienentymisen ja tehtäväkadon aiheuttamaan turvattomuuden tunteeseen.

 

Ryhmän piirissä tehtäväksi yksin tai harvojen kumppanien kanssa on jäänyt 80-100 prosenttia vuoden tunneista käsittävänä aikana hyvin vähän tehtäviä. Harvoja isompia jäljellä olevia, mutta välttämättömiä tehtäviä on lasten ja vanhusten hoitaminen tai auttaminen. Pienten lasten ja eniten hoivaa tarvitsevien vanhusten osalta kyse on 7/24 -tarpeesta, jota lyhentää ryhmän näkökulmasta katsoen mahdollinen lasten päivähoito kotitalouden ulkopuolella enintään 20 prosenttia vuoden tunneista.

 

Hoivatyö on lisäksi siirtynyt ryhmien pienentymisen seurauksena suurelta osin aivan eri tekijöille kuin perinteellisessä toimintamallissa, jossa hoivatyöt kuuluivat pääosin muille kuin parhaassa työiässä oleville ryhmän jäsenille, joille tämä tehtävä siirtyi ja joiden osalta puhutaan nyt ruuhkavuosi-ilmiöstä. Nykyinen tilanne poikkeaa myös hoivan kohteiden näkökulmasta katsoen hyvin paljon perinteellisestä, sillä parin työikäisen ihmisen seura on vain aneeminen varjo perinteen osoittamasta monipuolisesta, tutusta seurasta. Toisaalta samaan aikaan monet voivat huonosti mielekkään tekemisen ja sosiaalisen seuranpidon puutteen vuoksi.

 

Hoivatehtävien keskittyminen pienelle osalle ihmisisistä ja ryhmistä on johtanut siihen, että julkinen sektori on joutunut järjestämään palveluita lievittämään joustamattomaksi muuttuneen työnjaon haittoja ja korjaamaan sen aiheuttamia monia ongelmia. Haittoja on yritetty lievittää myös palveluilla ja  tulonsiirroilla, joista osa jopa niukentaa yhteistyötä.

 

Yhteistyön romahdus elämän pääosassa on suuri tai suurin syy myös monille muille ongelmille tai kehittämistarpeille, jotka liittyvät esimerksi kotitalouksien ja julkisen sektorin kustannuksiin, sukupuolten tasa-arvoon, eriarvoisuuteen, kansanterveyteen, yhteiskunnalliseen osallistumiseen, taloudelliseen kasvuun ja työelämän ongelmiin


 

Järkiperäisiä johtopäätöksiä

 

“Seurauksena oli, että työn tekeminen palautui yhteisöllisemmäksi ja
mahdollisuus joustavaan, vastavuoroiseen ja riittävän usein toistuvaan 
yhteistyöhön helpottui käytännössä huomattavasti."

"Laatu ja työtyytyväisyys paranivat. Resurssitarve väheni yleensä ainakin
kymmeniä prosentteja, usein huomattavasti enemmänkin eli jopa
yli 50 prosenttia."

 

Perinteellisen elossapitoryhmän raju pienentyminen ja tehtävien iso vähentyminen ovat ilmeisen vääjäämättömiä hyvinvoinnin seurauksia tai jopa edellytyksiä. Muutoksen aiheuttamia monialaisia haittoja voi kuitenkin vähentää tai poistaa vanhaa menestysreseptia eli yhteistyötä lisäämällä, jos avuksi löydetään nykyaikaan sopivia menetelmiä.

 

Järkiperäisesti ajatellen ei ilmeisesti ole muuta mielekästä suuntaa kuin yrittää lisätä ja parantaa pysyvää, vastavuoroista ja palkatonta yhteistyötä yksilöiden ja tai kotitalouksien välillä ja siten, että ryhmäkoko pysyy tuttuuden ja turvallisuuden takaavalla tasolla. Kyse on tietenkin myös vapauden ja yhteistyön yhteensovittamisesta.

 

Hyvin samankaltaisesta pitkän ajan kuluessa tapahtuneen yhteistyön heikentymisen onnistuneesta korjaamisesta on ainakin yksi esimerkki, ansiotyön puolelta. Todennäköisesti useita muitakin hyviä esimerkkejä on olemassa.

 

Käytännössä yhteistyön kehittäminen on haasteellista esimerkiksi sen vuoksi, että jäljellä on hyvin vähän tekemistä lähtökohtatilanteeseen eli esiteolliseen aikaan verrattuna. Lisävaikeutta tuottaa, että suurin osa jäljelläolevasta tekemisestä on sellaista, joka perinteellisesti on ollut niukasti arvostettua, mihin viittaa vahvasti esimerkiksi palkallisen hoivatyön nykyinen palkkataso.

 

Hyväntekeväisyysluontoista eli yksipuolista ja tai kapea-alaista apua epäilemättä tarvitaan jatkossakin, mutta ne eivät riitä, jos halutaan parantaa tilannetta selvästi enemmän ja pysyvämmin.

 

Yhteiskunnan ja muiden instituutioiden maltillinen tuki mahdollisille kokeiluille erityisesti alkuvaiheessa on suotavaa, mutta se ei saa rajoittaa yhteistyöryhmien vapautta päättää toiminnastaan. Ei pidä esimerkiksi odottaa, että ryhmien pitäisi hyväksyä jäseniä hyväntekeväisyyspohjalta. Jos lähtökohtana pidetään ryhmien autonomiaa, niin hyvien toimintamallien käytäntöjen leviäminen käytännössä jopa koko väestön keskuuteen on paljon todennäköisempää, jos toiminta tapahtuu omaehtoisesti. Näin seuraa tehokkaimmin ja nopeimmin väestötasolla esimerkiksi yksinäisyyden, eriarvoisuuden, turhien kustannusten ym. kielteisten ilmiöiden vähenemistä.

 

Yhteistyöryhmien yleistymisessä on kyse sosiaalisen tavan omaksumisesta ja leviämisestä. Nykyaikana se voi olla myös hyvin nopeaa, jos toiminta vastaa ihmisten tarpeita ja toiveita riittävän hyvin. Koulutetut naiset ovat sosiaalisten tapojen historian valossa todennäköisimpiä kokeilujen, “vakuutuspoolien” käynnistäjiä.


 

Onko uusi suunta ylipäänsä mahdollinen?

 

“Pääosa asianomaisia tehtäviä tekevistä ihmisistä ja myös yksikön
ulkopuolisista asiantuntijoista ja organisaation omasta johdosta
pitivät analyysiä ja siihen sopivia toimenpiteitä alussa väärinä,
mahdottomina tai jopa järjettöminä."

 

Moni voi tähän asti luettuaan todeta, että kirjoituksessa esitetään  täysin utopistisia keinoja. Näihin ajatuksiin suosittelen vastalääkkeeksi havaintoa, että joustava lähiyhteistyö on käytännössä toiminut tuhansien sukupolvien ajan. Joustava lähiyhteistyö ei ole vain utopiaa. Niukan lähiyhteistyön aikaa on eletty vasta muutaman sukupolven ajan.

 

Lähiyhteistyön syvällinen parantaminen eli onnistunut paluu lajimme vanhan menestyskonseptin käyttämiseen ei voi olla mahdotonta, jos riittävän moni ottaa sen tietoiseksi tavoitteeksi. Ihminen on päässyt kuuhun ja sekunnin murto-osien päähän alkuräjähdyksestä. Lähiyhteistyön olennaista elvyttämistä ei voi pitää näihin saavutuksiin verrattuna mitenkään ylivoimaisena. Mitään täydellistä harmoniaa tai onnelaa ei tarvitse tai pidä havitella, vain olennaisesti nykytilaa parempaa ja vakaampaa yhteistyön mallia. Antropologisen tutkimuksen piiristä löytyy runsaasti hyviä jo koeteltuja esimerkkejä keinoista. Suosittelen esimerkiksi professori Ilmari Vesterisen tutkimuksia.

 

Vaihtoehtoisesti on sallittua ja suotavaa ideoida ja julkistaa parempi eli myös enemmän ilmiöitä kattava selitys nykyajan ongelmille ja joka selitys vielä osoittaa tehokkaiden toimenpiteiden suunnan.


 

Miksi on tarpeen selvittää romahduksen niukan tuntemuksen syitä?

 

“Asenteet, viestintä, johtaminen ja resurssien vähyys eivät
siis olleet ongelmien oikeita syitä. Niihin panostaminen ei
ollut aina ollut aivan turhaa, mutta hyöty niistä oli parhaimmillaankin
vain murto-osa ydinongelmien ratkaisemisen hyödyistä. Ne eivät 
parhaimmalla tavallakaan toteutettuina olisi muuttaneet
työyhteisön faasia. Työnjaon syvällinen muuttaminen oli 
ilmeisesti ainoa tehokas ratkaisu."

 

Romahduksen niukan tuntemuksen syitä kannattaa selvittää. Se edistää osaltaan lähiyhteistyön romahduksen arviointia ja sen tuottaman tilanteen muuttamista entistä kestävämmän ja toimivamman hyvinvoinnin perustaksi.

 

Syiden tarkempi selvittäminen tarjoaa hedelmällistä tutkittavaa lukuisille tutkijoille. Itselläni on esimerkiksi seuraavat kaksi toisiaan täydentävää hypoteesia ei-näkemisen selitykseksi.

 

Ensimmäinen on, että meillä ihmisillä on vahva taipumus katsella asioita liian lyhyesti, pinnallisesti sekä kulloinkin vallitsevan ajattelun mukaisesti.”Ei nähdä metsää puilta”. Tästä todistaa esimerkiksi jo edellä viitattu kirjoitus palkkatöiden kehittämisestä. Edellä olevat sitaatit ovat ensimmäistä lukuunottamatta tästä kirjoituksesta. Samasta taipumuksesta todistaa hauskasti professori Kari Enqvistin kirjoitus, joka kertoo päätoimisten tutkijoiden maailmasta.

 

Toinen on, että (tiedostamattomasti) virheellisestä tilannearviosta on ollut hyötyä monille eri tahoille, jo ilmeisesti 1800-luvulla eli aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisen ja kansallisen heräämisen alkaessa vaikuttaa kehitykseen. Virheelliseen tilannearvioon liittyy myös paljon tunneperäisiä kytköksiä, jotka aiheuttavat sen, että ihmiset toimivat jopa omien unelmiensa vastaisesti, kun kiinnittyvät hitaan muutoksen seurauksena syntyneisiin lajin taipumusten vastaisiin käytäntöihin. On kiinnostavaa nähdä, mitä mahdolliset uudet tutkimukset osoittavat.

 

Molempia edellä mainittuja syitä syventää ja vankistaa tiedetoimittaja Johanna Junttilan kirjoitus (HS 24.4.2017), jonka otsikko on "Miksi fakta ei kelpaa? Kun tieto horjuttaa omaa maailmankuvaa, on helpompi päätellä se humpuukiksi kuin muuttaa uskomuksiaan." (tämä kappale on lisätty 24.4.2017)

 

***

Analyysiä esitellään myös esimerkiksi Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Futura-lehdessä 4/2015, s. 59-68  (löytyy myös Elektran kautta) sekä Tieteessä tapahtuu -lehdessä 6/2014, s. 55-58. Futuran kirjoituksessa on fiktiivinen lainaus lukion oppikirjasta vuodelta 2055. Sen lukeminen auttanee hahmottamaan miten isoista potentiaalisista hyödyistä ja säästöistä kotitalouksille sekä julkiselle sektorille on todennäköisesti kyse (miljardeja euroja vuositasolla). 

Analyysin ymmärtämistä voi osaltaan edistää opinnäytetyöni  "Vapauden tavoittelua suotuisan kehityksen uhkaamana.." tiivistelmän lukeminen.  Työ osoittaa, että ensisijaiseksi keinoksi "jäätyi" ilmeisesti jo 1800-luvulla palkatun työvoiman käyttäminen lähiyhteistyön romahduksesta johtuvien keskeisten ongelmien paikkaamiseen ja jota työläisluokankin äidin lisääntyneen hoivatyöpanoksen/sidonnaisuuden piti korvata vain tilapäisluontoisesti. Palkkatyön valinta ensisijaiseksi keinoksi tapahtui aikoinaan monista ymmärrettävistä syistä (mm. yhteiskunnassa tuolloin vallinnut syvä epätasa-arvo, tekniikan ja nationalismin nousu sekä koulutuksen niukkuus) eikä tuon valinnan esim. julkiselle taloudelle tai aktiivissa työiässä olevien enemmistölle monen sukupolven päästä tuottamaa ahdinkoa voinut kukaan aikalainen ennakoida. Taustalla oli myös se, että hoivatyöt olivat perinteellisesti olleet hyvin vähän arvostettuja ja kuuluneet sukupuolten työnjaossa naisten tehtäväksi, mutta ne olivat kuitenkin siedettävämpi vaihtoehto kuin maalaisäitien raskaat ulkotyöt tai työläisluokan äideille tarjolla olleet raskaat, mutta hyvin pienipalkkaiset työt kaupungeissa.

Facebookissa on Lähiyhteistyöromahdus - varasto (julkinen ryhmä), johon kerätään lähiyhteistyön romahdusta  koskevia linkkejä sekä myös linkkejä lähiyhteistyön muutosta laajemmin ja paremmin selittäviin analyyseihin. Twitterissä ym.  #lähiyhteistyöromahdus.

***

Tässä on linkki kaikkien kirjoitelmieni luetteloon.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat