Timo Lampinen Pitkien kehityskulkujen valoa

Elina Lepomäen vision kaksi heikkoa kohtaa

Lepomäen visiossa ei ole mitään äärioikeistolaista, vaikka sellaistakin on esitetty. Visiossa on paljon myönteistä. Kukapa voisi esimerkiksi vastustaa joustavamman sopimisen lisäämistä suomalaisessa työelämässä.

Käytännössä työnjakoa ja yhteistyötä kehittäneen näkökulmasta katsoen visiossa on kuitenkin kritisoitavaa. 

Pääongelma Lepomäen visiossa on sama, johon Harvardin professoreihin kuulunut Joseph Mayer kiinnitti huomiota jo vuonna 1930 suomennoksena julkaistussa kirjassaan “Tieteen seitsemän sinettiä. Järjestelmällisen tiedon kehityshistoriaa” (Karisto, Hämeenlinna 1930, s 15): 

Ainoastaan mikäli ihminen ottaa luonnon opetukset perinpohjin huomioon korjatakseen omaa yhteiskuntaansa, “voi hän toivoa älykästä ja nopeata yhteiskunnallista edistystä.”

Luonnon opetus jää Lepomäeltä huomiotta lajimme perustavien taipumusten tunnistamisessa. Ihmislaji on sosiaalinen laumaeläin, jonka huikea menestys jo esihistoriallisena aikana perustui hyvin joustavaan lähiyhteistyöhön suhteellisen pienen (maksimi noin 50 ihmistä?), pysyvän, ja siten turvalliseksi sekä luotettavaksi koetun lähipiirin kanssa.

Tämä lähtökohtaisesti ei-kaupalliselta pohjalta toiminut, mutta lähtökohtaisesti silti vastavuoroisen yhteistyön piiri on aineellisen hyvinvoinnin oheisvahinkona romahtanut murto-osaansa vielä joitakin sukupolvia sitten vallinneeseen tilanteeseen verrattuna. Ongelma konkretisoituu nykyisin esim. ns. ruuhkavuosiongelmana, joka rajoittaa parhaassa työiässä olevien enemmistön mahdollisuutta toimia lähimainkaan niin joustavasti kuin menneiden sukupolvien samanikäisen enemmistön. Samalla suuri osa muusta väestöstä kärsii yksinäisyydestä tai mielekkään tekemisen puutteesta. 

Lähiyhteistyön romahdusta on suurelta osin paikattu yhteiskunnan kustantamalla (kaupallisella) työpanoksella. Tämä ratkaisumalli edustaa itse asiassa nykyaikaan sovitettuna mallia, joka syntyi teollistumisen alkuvaiheissa kun rahvasta edustavat puolueet halusivat vahvistaa edustamansa väestön niukentunutta lähiyhteistyötä ainakin tilapäisesti - sähkön, tekniikan, sosialismin, keskuskeittolain ja osuustoiminnan tuomaa pelastusta odotellessa - myös yhteiskunnan kustantaman palkkatyön avulla. Ymmärrettävänä esikuvana tälle palkkatyöratkaisulle oli tuolloinen yläluokka, joka oli ratkaissut samat ongelmat jo perinteellisesti itse palkkaamiensa palvelijoiden avulla. 

Lepomäen ehdotus on ratkaista myös lähiyhteistyön romahduksen tuomat ongelmat kansalaisten itsensä suoraan maksamalla kaupallisella työpanoksella. Hänen ilmeisesti tiedostamattomana esikuvanaan on esim. 1920-luvun yläluokka, joka siis ratkaisi lähiyhteistyötarpeen palkatuilla palvelijoilla.

Huomattavasti järkiperäisempi ja kestävämpi kolmas vaihtoehto olisi etsiä ja kokeilla väestön suurelle enemmistölle soveltuvia ja kelpaavia yhteistyömalleja, joilla luodaan pysyviä alustoja lähtökohtaisesti ei-kaupallisen lähiyhteistyön lisääntymiselle ja kehittymiselle aluksi ihmisten elämän pääosassa eli ansiotyön ulkopuolisena aikana. 

Aikuismaisen yhteistyön olennainen parantaminen ensin elämän pääosassa johtaisi mitä ilmeisimmin lähes itsestään syvälliseen yhteistyön paranemiseen ajankäytön sivuvirrassakin eli työelämässä. Lisää lähiyhteistyöromahduksesta on esimerkiksi täällä

Luonnon opetukset viittaavat työelämän yhteistyön kehittämisessä mielestäni myös siihen, että työntekijöiden ja yrittäjien pitäisi sopia, jos ja kun sopimaan aletaan joustavasti, myös yrityksen ylijäämän jakosuhteesta. Mielestäni tapa, jonka mukaan ns. omistaja voisi saada periaatteessa rajattoman osuuden yrityksen voitosta, ei sovi lajimme luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaan menestyskonseptiin. Se oli ehkä järkevää teollistumisen alkuvaiheen oloissa kun esimerkiksi koulutuserot olivat hyvin suuri, mutta ei enää kun koulutuserot ovat vähäisiä. Lepomäki näyttää lähtevän vain työehtojen osittaisesta sopimisesta eli sellaisesta mallista, jossa sopimisen piiriin ei kuulu ylijäämän jako.

 

***

Linkki Elina Lepomäen visioon on tässä.

Inspiraation lähteenä tälle kirjoitukselle olivat Risto Linturin kirjoitukset, joihin yhteiskunnan kehittymisestä ja kehittämisestä kiinnostuneiden kannattaa tutustua. Yksi on täällä ja toinen tuoreempi, jonka hän on kirjoittanut Ossi Kuittisen kanssa on täällä (sivut 67-87)

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän janikorhonen kuva
Jani Korhonen

Sopiiko lajimme luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaan menestyskonseptiin sitten se, jonka mukaan ns. omistaja maksaa työntekijöiden palkat säännöllisesti, vaikka yritys ei joinakin vuosina tuottaisi voittoa lainkaan tai tuottaisi jopa tappiota?

Käyttäjän timotlampinen kuva
Timo Lampinen

Hei,

kiitos kommentistasi. Oikein perusteltu kysymys. Jos ollaan johdonmukaisia, ilman muuta on selvää, että joustava käytäntö toimii joustavasti molempiin suuntiin, meni yrityksellä hyvin tai huonosti. Pidän aivan järkevänä että voisi ja saisi sopia, että palkat voivat myös laskea, jopa pysyvästi, jos vastikkeena on reilu osuus voitosta, jos sitä tulee. Uskoisin että tuolla tavalla toimiva yritys olisi pitemmän päälle hyvin menestyvä ja ns omistaja saisi lopulta enemmän itselleenkin. Eli kun sitoutuu jakamaan ylijäämästä esim 20-70 prosenttia työntekijöille.

Käyttäjän mikkonummelin kuva
Mikko Nummelin

Minun näkemykseni on, että työntekijät ovat luopuneet oikeudesta vaatia voitto-osuutta vastineeksi työsuhdeturvasta, kuten irtisanomisajoista. Asiasta on lisää tässä kirjoituksessani.

Käyttäjän timotlampinen kuva
Timo Lampinen

Hei, mielenkiintoinen ja aivan perusteltu näkökanta. Luopuminen tosin tapahtunut varsin tiedostamattomasti, jo monen monta palkansaajasukupolvea sitten. Eikä paljon auta jos firma menee kokonaan kumoon. Minulla itselläni tapana katsella asioita hyvin pitkien kehityskulkujen valossa ja siitä katsoen itse palkkatyösema on jo uusi ja erikoinen. Muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten näkökulmasta hyvin kyseenalainenkin. Itse asiassa näin taisi olla pitkälti vielä Suomen alueellakin pitkälle 1900-luvulle saakka. "Palkkatyöläisyys" jne oli huonompiosaisten juttu. Hyväosaiset olivat esim. "talonomistajia" ja varsinkaan ylemmät virkamiehet eivät katsoneet olevansa palkansaajia vaan virkamiehiä, jotka "hoitivat virkaa" ja saivat sen hoitamista varten varsin hyvää rahallista korvausta elantokuluja ym varten. Yksityisellä sektorilla sekä ylemmät että alemmat toimihenkilöt olivat "toimessa", eivät "työssä".

Toimituksen poiminnat