Timo Lampinen Pitkien kehityskulkujen valoa

Ovatko naiset muuttaneet mieltään äidin oikeuksista?

 

Yle on selvittänyt puolueiden kolme keskeisintä keinoa heikon syntyvyyden parantamiseksi.

 

Puolueiden ehdottamat keinot ja niiden taustalla oleva analyysi ovat ristiriidassa 1920-luvun yhteiskunnallisesti aktiivisten naisten pyrkimysten kanssa.

 

Puolueiden esittämät keinot herättävät epäilyjä myös niiden tehosta sekä taustalla olevien analyysien laadusta.

 

Puolueiden keinot syntyvyyden parantamisesta vaihtelevat yksittäisistä etuuksien parannuksista toiveisiin siitä, että koko yhteiskuntaan luotaisiin lapsimyönteisempi asenneilmapiiri. Lisäksi korostetaan perhevapaauudistuksen tärkeyttä.


 

Vapauden tavoittelua suotuisan kehityksen uhkaamana 1920-luvulla

 

Yhteiskunnallisesti aktiivit ylempien luokkien naiset halusivat 1920-luvulla ainakin oman luokkansa äideille oikeuden toimia omien taipumustensa mukaan äitiydestä huolimatta ja ennakkoluulojen estämättä. Tämä tarkoitti vapautta toimia kodin ulkopuolella eli esimerkiksi käydä ansiotyössä tai toimia järjestöissä, ja tietenkin myös vapautta olla toimimatta kotitalouden ulkopuolella. Tuolloiset vahvahkot ennakkoluulot ja eräät miesprofessorit jopa vaativat että erityisesti äitien on pysyttävä kodin seinien sisällä, koska äideillä ei voi olla muuta taipumusta kuin kodille omistautuminen.

 

Nykyajan näkökulmasta erikoinen piirre tuon ajan ylempien luokkien naisten tavoitteissa oli että niihin sisältyi itsestään selvänä ajatus että äideillä on oikeus vapauteen sekä hoivatyön että ansiotyön pakosta. Edellinen perustui siihen, että ylempien luokkien kotitalouksissa oli säännönmukaisesti yksi tai useampia palkattuja palvelijoita, jotka hoitivat pääosan hoivatöistä. Jälkimmäinen puolestaan siihen, että vain aviomiesten uskottiin olevan vastuussa elannon hankkimisesta, vaikka väestön suuren enemmistön muodostavan maatalousväestön parissa oli ikiaikaisena käytäntönä äitien osallistuminen elannon hankintaan.

 

Työväenluokan naisten aktiiviset edustajat tavoittelivat äideille tilannetta jonka ylempien luokkien äidit olivat jo saavuttaneet. Vapautta sekä ansiotyön että hoivatyön pakosta. Ansiotyön pakosta vapautuminen oli kaupunkien työläisäitien  suuren enemmistön osalta toteutunut jo teollistumisen alusta alkaen, vain pieni vähemmistö heistä joutui taloudellisista syistä käymään raskaissa ja pienipalkkaisissa ansiotöissä. Vapauden hoivatyön pakosta odotettiin toteutuvan lähitulevaisuudessa esimerkiksi sosialismin, sähkön, tekniikan, osuustoiminnan tai kunnallisten palveluiden avulla.

 

Molemmat naisryhmät käyttivät äitiyden voimakasta korostamista tai jopa mystifiointia keinona, jolla äitien ja muiden naisten asemaa yritettiin parantaa tai säilyttää parhaana mahdollisena. Äitiyden tärkeydellä pystyttiin perustelemaan hyvin esimerkiksi tasa-arvoa koulutusmahdollisuuksissa. Hoivatyöt haluttiin pitää/siirtää jopa suurimmalta osin palkatun henkilökunnan tehtäväksi.

 

Naisten tavoitteita varjosti kuitenkin jo 1920-luvulla suuri muutos, joka on tunnistettavissa vasta nyt. Aineellisen hyvinvoinnin nopea lisääntyminen oli sitomassa molempien ryhmien äitejä salakavalasti aikaisempaa paljon tiiviimmin kotiin ja hoivatöihin. Esimerkiksi kotitalouksien lisääntyvät mukavuudet, oppivelvollisuus ja ehkäisy pienensivät kotitalouksien henkilömäärää ja vähensivät palvelijoiden sekä myös muidenkin hoivatöihin osallistuvien määrää ja samalla kääntöpuolenaan laajensivat äidin tehtäviä ja sidonnaisuutta.

 

Voidaan sanoa, että 1920-luvun yhteiskunnallisesti aktiiviset naiset tavoittelivat äideille vapautta toimia taipumustensa mukaan suotuisan kehityksen uhkaamina.

 

Äidin roolin nykyaikaan jatkunut ja yleisemminkin vanhemmuuteen laajentunut mystifiointi johtunee suurelta osin tämän kehityksen tuottamista paineista.

 

Joka tapauksessa tämän monella tavalla myönteisenkin kehityksen seurauksena molemmat vanhemmat ovat nykyään pääosan vuoden tunneista paljon sidotumpia pienten lastensa seuranpitoon ja hoitamiseen kuin tuhannet aikaisemmat sukupolvet.


 

Puolueiden analyysit ja keinot ovat heikkoja

 

Edellä esiteltyjen 1920-luvun yhteiskunnallisesti aktiivisten naisten pyrkimysten valossa merkittävin syy syntyvyyden alhaisuudelle on melko todennäköisesti vanhempien historiallisesti vertaillen ainutlaatuisen vahva sidonnaisuus lastenhoitoon/seuranpitoon näille. Pienten lasten vanhempien vapaus toimia taipumustensa mukaan on, etenkin muuhun väestöön verrattuja, todella niukkaa.

 

Nykyajan vanhemmat haluavat siis luultavasti vapautta toimia taipumustensa mukaan ja kohtuullisen pitkälti vastaavasti kuin muutkin aikuiset ainakin yhtä intohimoisesti kuin esimerkiksi Tyyni Tuulio tai Miina Sillanpää halusivat järjestää 1920-luvun äideille.

 

Ylen puolueilta kysymissä keinoissa syntyvyyden lisäämiseksi mainitaan etuuksien parantaminen ja lapsimyönteisen  asenneilmapiirin luominen.

 

Jos ongelman ydin olisi etuuksien parantamisessa, niin syntyvyyden olisi pitänyt  järkevästi päätellen olla nykyistäkin alempi jo vuosien 1910-1945 välisenä aikana, kun toimiva ehkäisy oli jo tarjolla, mutta mitään mainittavia etuuksia, ei edes lapsilisiä, ollut vielä tarjolla.

 

Etuuksia on toisen maailmansodan jälkeen koko ajan lisätty, mutta syntyvyys on silti vähentynyt.  Etuuksien niukkuus on siten hyvin heikko selitys. Sitä puolustavien pitäisi pystyä perustelemaan väitteensä paljon paremmin.

 

Jos lapsimyönteisen ilmapiirin luomisella puolestaan olisi olennainen vaikutus, niin sitäkin väitettä pitäisi perustella selvästi paremmin. Mikä esimerkiksi osoittaa että nyt eletään jotenkin olennaisesti lapsikielteisessä asenneilmapiirissä? Onko osoitettavissa jotain tähän asiaan liittyviä muutoksia viimeisen sadan vuoden aikana? Mihin suuntaan muutokset ovat vieneet jne? Miten asenteita muutettaisiin vaikuttavasti?

 

Mielestäni on vankkaa näyttöä vain siitä, että käyttäytyminen muuttuu pysyvämmin yleensä vain jos jotain asiaan liittyvää instituutiota tai työnjakoa muutetaan ensin. Mitä konkreettista siis haluavat muuttaa ne, jotka uskovat että asenneilmapiiri on tärkein muutettava tekijä? Lapsikielteinen asenneilmapiiri saattaa olla höyhentäkin kevyempi argumentti.

 

Perhevapaauudistus on luultavasti tarpeellinen. Se liittyy silti vain 20 prosenttiin vanhempien vuotuisesta ajankäytöstä. Miten perhevapaauudistus helpottaisi molempien vanhempien lapsenhoitosidonnaisuutta muun 80 prosentin osalta? Mitä ilmeisimmin juuri tuohon suurempaan osuuteen pitäisi saada helpotusta syntyvyyden lisäämiseksi uusiutumistasolle, jos kuunnellaan Tyyni Tuulion ja Miina Sillanpään viisaita kuiskauksia 1920-luvulta. Perhevapaauudistus on ainakin syntyvyyden lisäämiseksi ilmeisen heikko keino.

 

Tutkimusprofessori Anna Rotkirch toteaa Ylen jutun lopussa, että kaikki varmaan ymmärtävät, että laajemman väestöpoliittisen keskustelun aika on nyt. Olen samaa mieltä ja lisään, että vaikuttavia tuloksia haluttaessa analyysiä kannattaa syventää myös hieman kauemmas menneisyyteen kuin mihin suurin osa yhteiskuntatieteilijöistä on tottunut. Lisäksi pitää etsiä ratkaisua myös sellaisista keinoista, jotka eivät lähtökohtaisesti ole valtion budjettirahoituksella toteutettavissa.

 

Ehdotukseni syntyvyyden alhaisuuden tärkeimmäksi syyksi on ilmeisen hyvä selitys myös monelle muulle ongelmalle ja kehittämistarpeelle. Eli modernin ajan synnyttämän ruuhkavuosiongelman olennainen ja yleinen vähentäminen, etenkin palkatonta yhteistyötä jollakin tavalla pysyvästi ja nykyaikaan sopivalla tavalla lisäämällä, tuottaisi todennäköisesti muitakin hyötyjä.


***
Linkki kirjoituksessa viitattuun Ylen artikkeliin

Linkki kirjoituksen tausta-aineistona olevan opinnäytetutkimuksen tiivistelmään

Linkki kirjoituksen tausta-aineistona olevaan opinnäytetutkimukseen

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (15 kommenttia)

Käyttäjän mmarttila kuva
Markku Marttila

Ympäripyöreä pohdiskelu blogin aihepiirille jokseenkin merkityksettömien asioiden kimpussa ei tuo asiaan minkäänlaista selkoa tai vastausta. Tuloksena on pelkästään epärelevanttia abrakadabraa eli tyhjää nonsenssiä, josta esimerkkinä on blogin loppupäätelmä.

Kirjoittaja nimittäin kuittaa bloginsa lopussa: "On myös syytä huomata, että ehdotukseni syntyvyyden alhaisuuden tärkeimmäksi syyksi on ilmeisen hyvä selitys myös monelle muulle ongelmalle ja kehittämistarpeelle. Eli modernin ajan synnyttämän ruuhkavuosiongelman olennainen ja yleinen vähentäminen, etenkin palkatonta yhteistyötä jollakin tavalla pysyvästi ja nykyaikaan sopivalla tavalla lisäämällä, tuottaisi monenlaista muutakin hyötyä."

Voisi lyhyesti ja ystävällisen suoraan todeta, että itsensä piloille emansipoineet nykynaiset eivät lapsia suvaitse omaa elämäänsä ja vapauttansa rajoittamaan. Sivustatukea tuolle äitiyden kiroista vapautumisen huumalle antaa nyky-yhteiskunta. Tasa-arvon nimissä yhteiskunta uusilla normeillaan voimallisesti tukee orastavaa äärifeminismiä, jonka vaatimuksena tulee olemaan synnytysten jakaminen tasan miesten ja naisten kesken. Haave ei vielä nykytietämyksen valossa voi toteutua, mutta kehitys kehittyy; ehkä em. vakava epäsuhta aikanaan saadaan oikaistua säälliseen tasapainoon.

Käyttäjän timotlampinen kuva
Timo Lampinen

Kiitos, kommenttisi on mielenkiintoinen. Näemme tämä aihepiirin ilmeisesti aika eri tavalla. Minä tukeudun ehkä liikaakin historiatietoon analyysissani.

Minä esim. näen että miehet ovat myös aika vahvasti jarruttamassa lasten tekoa. Isät eivät ennen olleet käytännössä juuri lainkaan hoivatöissä mukana. Esim. pienten vauvojen hoitoa pidettiin monilla seuduilla täysin miehille sopimattomana toimintana, myös naisten taholta. Kuten myös esim. leipomista.

Vähän isompien lasten osalta isät olivat hoidossa ja kasvatuksessa kiinni puolestaan usein juuri vain sen verran kuin halusivat tai ehtivät.

Tosiaan. Loppupäätelmään ei mahtunut kaikkea mahdollista. Viittaa esim. yksinäisyyteen ymv ongelmiin, jotka hoituisivat aika todennäköisesti samoilla keinoilla kuin ruuhkavuosien tehokas madaltaminen.

Käyttäjän mmarttila kuva
Markku Marttila

Niin, näkökantani tuohon moniulotteiseen ja yhteiskunnallisesti todella merkittävään kysymykseen on arkipäiväisen koruton ja pragmaattinen.

Äitiys ei tämän päivän Suomessa varmaan kenellekään ole yhteiskunnallinen kutsumus vaikkapa tyyliin 'pidetään väestömäärää kasvusuunnassa, kannetaan oma korsi kekoon isänmaan hyväksi'.

Vieläkin onneksi sentään löytyy sellaisia perinteisiä nuoria pareja, joille lapsen saaminen merkitsee perheen tervettä ja luontaista täyteen mittaan kasvamista; isä, äiti ja lapsi (+lapset).

Mutta valtaosa nuorista naisista on jo onnistuttu tasa-arvon ideologialla indoktrinoimaan lähtökohtaisesti lapsikielteiseen ajattelutapaan. Lapsi merkitsee rasitetta sekä ajankäytön suhteen että myös itsensätoteuttamisen ja urakehityksen suhteen. Lapsi on taakka, kaksi lasta on kaksi taakkaa jne.

Ensisynnyttäjien keski-ikä on kivunnut kolmenkymmenen vuoden paikkeille. Kovin moni nainen kokee nelikymppisenä, että kyllähän se lapsikin olisi ihan jees. Sitten vaihtoehtoja kartoittamaan: koeputki, kohdunvuokraus, adoptio tai josko ihan se perinteinen, ah' niin säälittävä malli.

Yhteiskunta on onnistunut tuhoamaan äitiyden arvon ja aidon kunnioituksen. Se on murheellista.

Käyttäjän timotlampinen kuva
Timo Lampinen Vastaus kommenttiin #3

Kiitos myös tästä jatkokommentista. Sen kolmen virkkeen kommentointi auttaa minua selkeyttämään viestiäni.

Kyse näistä virkkeistä: "Mutta valtaosa nuorista naisista on jo onnistuttu tasa-arvon ideologialla indoktrinoimaan lähtökohtaisesti lapsikielteiseen ajattelutapaan. Lapsi merkitsee rasitetta sekä ajankäytön suhteen että myös itsensätoteuttamisen ja urakehityksen suhteen. Lapsi on taakka, kaksi lasta on kaksi taakkaa jne."

Näistä virkkeistä jälkimmäiset hyväksyn kuin itse kirjoittamani. Hidas, kenenkään varsinaisesti ei-suunnittelema kehitys on johtanut siihen että lapset ovat paljon paljon enemmän taakka äidille ja myös isälle kuin koskaan aikaisemmin.

Ensimmäisestä virkkeestä olen jyrkästi eri mieltä. Kyse ei ole mistään ideologisesta ilmiöstä vaan järkiperäisestä (naisten sekä miesten) suhtautumisesta ahdinkoon johon he ovat joutuneet kenenkään varsinaisesti tahtomatta. (Syitä/motiiveja lasten hankinnan lykkäämiselle tai kokonaan jättämiselle on tietysti yleensä muitakin, mutta nyt etsitään niistä tärkeimpiä tai tärkeintä, ja johon voidaan haluttaessa tehokkaasti vaikuttaa)

Jos halutaan jotain tahoa nimenomaan nuhdella tästä kehityksestä tai tarkemmin sanoen sen huomaamatta ja ymmärtämättä jättämisestä ja tehokkaiden korjaustoimien ideonninkin laiminlyönnnistä, niin oikea taho lienee yhteiskunta- perhe- ja sosiaalitutkijat.

Toki tätäkin porukkaa voin puolustaa sillä että moni perhetutkija ponnistaa sellaisten tieteiden pohjalta että tämän ongelma-alueen ymmärtäminen on lähes mahdotonta. Eli tieteenala (psykologit, kasvatustieteilijät, psykiatrit jne) sellainen että ongelmia ja niiden ratkaisuja etsitään vain yksilön korvien välistä.

Varsinaisten yhteiskuntatieteilijöiden kömmähdystä voi puolestaan puolustaa sillä, että niissä pidetään asianmukaisena toimintana - ei suinkaan ongelmanratkaisukeskeisyyttä ja vaikuttavuutta - vaan tarkastelun rajaamista muutamaksi vuosikymmeneksi, esim tarkastelu aloitetaan esim 1990-luvun lamasta ja tai etsitään vain sellaisia ongelmia ja ratkaisuja joita voi hoitaa vain valtion budjettirahoitusta lisäämällä.

Käyttäjän MarinaLindqvist kuva
Marina Lindqvist

Mielestäni on järkyttävän vastuutonta ja jopa moraalitonta kannustaa ihmisiä tekemään lapsia tässä maailmantilanteessa. Sinänsä mielenkiintoinen avaus historiallisesta näkökulmasts

Käyttäjän timotlampinen kuva
Timo Lampinen

Ymmärrän kyllä tuonkin näkökulman. Olen itse asiassa pohtinut sitä että jos analyysini järkiperäinen jatkojalostus johtaa oikeasti syntyvyyden lisääntymiseen, niin jonkinlainen riski on siinä että se lisää sitä liikaakin.

Historiasta gradun tehneenä ja nimenomaan pitkien kehityskulkujen analyyssiin fiksoituneena lämmittää tuo toinen kommenttisi.

Käyttäjän HelenaSolin kuva
Helena Solin

Tosi hyviä näkökohtia ja - kulmia, joita olen itsekin monen muun äidin kanssa pohtinut .
Vaikkakin olemme tehneet varsin eri johtopäätökset kuin tässä.

Jotenkin loppupäätelmästä jäi kuva, että mummit ja ukit halttaisiin työvoimavarannoksi auttamaan ruuhkavuosien lastenhoidossa ja avioliiton pelastamisessa.

Haikeat huokailut Suomisen perheen idyllin äärellä tai Elsa Enäjärvi - Haavion viritelmät kuuden lapsen velvoitteen täyttämisestä ( apulaisen ja lastenhoitajan mahdollistaessa äidin työn silloinkin, kun lapset ovat rokossa ja isä ties missä)
ovat suurta utopiaa.

Kotiapulaisen paluu on joissain piireissä kuuma teema edelleen.
Aktiivimallin aktivointi kotiapulaisidealla ?

Täytyy miettiä tätä virkeämmin huomenna.
Vaikka kirjoituskin on sinänsä virkistävä erilaisuudessaan.

Käyttäjän timotlampinen kuva
Timo Lampinen

Kiitos.

Hyvin selkeästi haluan viestiä, että en tosiaankaan usko että mummit ja ukit riittävät luotettavasti, riittävästi, ennustettavasti madaltamaan ruuhkavuosien ongelman riittävän matalalle tasolle ja nimenomaan lapsiperheiden enemmistöä ajatellen. Isovanhempien apua ei pidä väheksyä mutta se ei todellakaan voi riittää. Jotain rakenteellisesti uutta, mutta nykyaikaan sopivaa pitäisi keksiä.

Ymmärrän hyvin ajatukset/toiveet kotiapulais-tyyppisen avun paluusta, varsinkin jos vapaaherratar Iida Yrjö-Koskisen (Suomen Naisen toimittaja 1920-luvulla) ilmausta lainatakseni "varat vyörää" siihen. Käytännössä se voi olla kuitenkin vain pienehkön vähemmistön ratkaisu, näin uskon. Minua kutkuttavat sellaiset mallit jotka sopisivat väestön suurelle enemmistölle ja ratkaisisivat samalla monia muitakin ongelmia. Kotiapulaismalli ratkaisisi myös jotain muita ongelmia, mutta ei todennäköisesti yhtä laajasti.

Kansanedustaja Lepomäki on mielestäni kehitellyt jotain sellaisia verotusmalleja jotka tukisivat kotiapulaismallin yleistymistä.

Käyttäjän HelenaSolin kuva
Helena Solin

Kotiapulainen sopii hyvin Lepomäen talousmalliin, mutta minun talous- ja työllisyysmalliini se ei sovi.
Se ei ole kansantalouden eikä yhteiskunnan kannalta kestävä idea.
Ei se ollut Elsankaan ( Enäjärvi - Haavio) aikana , vaikka hän yrittikin parhaansa kehittääkseen kotisisarkoulutusta oikean ammatin suuntaan.

Käyttäjän HelenaSolin kuva
Helena Solin

Kuten feminismi - myös perhepolitiikkakeskustelussa kierretään helposti sitä kysymystä, jonka kysymistä ihmiset oikeasti odottavat.

Kaikki mallit historiassa ja kaikissa kulttuureissa ovat pyrkineet tosiasiassa löytämään tasapainon miehen ja naisen velvoitteiden välillä. Valtakulttuurien väkivaltahistoria ja imperialismi selittää miesten dominanssin.

Se selittää osan myös naisten/ äitien kaikkein kurjimmista, siis alistetuimmista ja rajoitetuimmista tilanteista.
Naisille oli säädetty hoiva ja miehille raha ja turvallisuus.
Väkivaltakoneisto/ sotiminen ja omaisuuden hallinta/ löytöretket olivat isoja riskejä.
Niin on ollut synnyttäminenkin ja lasten hengissä pitäminen.

Kehitys on kuitenkin tuonut elämän keskiöön kysymyksen, joka koskee yksilöä, ei yhteiskunnan työnjakoa : pyrkimyksen "onneen" .

Ihmisille tarjotaan / myydään nyt ratkaisuja työnjakoon keinoiksi " onnen" saavuttamiseen.
He eivät kuitenkaan löydä onnea niistä vaan näyttävät tulevan yhä onnettomammiksi.
Suuri osa lapsia haluavista ei uskalla / voi hankkia yhtään lasta.
Parisuhteesta haaveilevista suuri osa lakkaa haaveilemastakin.

Sitten valitetaan, että muista kulttuureista tulee Eurooppaan ihmisiä, joilla on liikaa lapsia ja pysyvä avioliitto.
Uskotaan, että he eivät millään voi olla " onnellisia".
Pelimiesopit, MGTOW ja sinkkuideologia ovat parempia.
Jos lapsi on, hänestä tulee ase sukupuolten katkerassa sodassa.
Tai jonkinlaisen elämänsuunnitelman pätemistodiste, saavutus ja status .

Tätä ei voi ratkaista vain loputtomalla väännöllä perhevapaiden tai kotitöiden jakamisesta.
Pitäisi päästä myös kulttuurisen sairauden ytimeen , ihmisten vieraantumiseen , tarkoituksen häviämiseen.

Käyttäjän timotlampinen kuva
Timo Lampinen

Taidat osua kommentissasi erittäin olennaisesti asian ytimeen. Esim. kotiapulaismalli sijoittuu ilmeisesti tuossa kuvaamassasi syvässä mies- ja naismaailmojen jaossa miesvaltaisen ajattelun ja dominoinnin edustajaksi. Toiminta perustuu hierarkiaan ja rahaan ja naisten pitämiseen (mahdollisimman pienellä korvauksella) hoivan puolella ja hoivatehtävissä kiinni, niin tekijöinä kuin työnjohtopuolellakin.

On silti hyvä huomata, että kaikissa kulttuureissa tuo jako miesten ja naisten maailmojen välillä esim hoivan osalta ole ollenkaan niin syvä kuin ns kehittyneissä maissa tai monissa muissakin korkeakulttuureissa. Viittaan esim Diamondin kirjoihin, esim Maailma eiliseen saakka ja muutaman muuhun. Siis monilla alkuperäiskansoilla miesten osallistuminen hoivapuoleen on luontevaa ja runsasta. Ihmiset eivät siis ole tuomittuja pysyvästi tällaiseen dikotomiaan. On realistisia mahdollisuuksia tasa-arvoisempaan ja ennakkoluulottomampaan onnen tavoitteluun.

Omaa uskoani vankistaa aika tavalla arkeologian ja esihistorian hyvin pitkä harrastus. Vähän tiedetään varmuudella menneestä mutta näyttää kyllä vahvasti siltä että tyypillisesti enintään noin 50 ihmisen keräily- ja metsästysyhteisöissä ei kerta kaikkiaan ole voinut olla kovin hiararkista ja patriarkaalista tai jäykkää toimintamallia. Elossapysymisen pakko on aiheuttanut sen että yhteistyötä on pitänyt tehdä hyvinkin joustavasti sukupuolesta huolimatta. Ja ilmeisen onnistuneesti, koska ihmislaji levisi kaikille ilmastovyöhykkeille tuollaissa pienissä porukoissa jo esihistorian aikana.

Eli minun "iso ideani" on aika tavalla se että ottamalla jollakin järkevällä nykyaikaan sopivalla tavalla mallia menneen maailman onnistuneista yhteisön rakennusmalleista, voidaan todennäköisesti tuottaa paljon nykyistä mielekkäämpiä työnjakoja ja tai toimintamalleja arkielämään. Ja todennäköisesti myös niin että ei tarvitse eikä pidä harjoittaa sellaisia mielestäni nykyaikaan ja tai enemmistölle heikosti tai ei lainkaan sopivia yhteisöasumismalleja, joita osa meistä maailmanparantajista suosii ja suosittelee hyvinkin innokkaasti.

Työnjaon ja yhteistyön kehittämisellä ja ennakkoluulottomilla kokeiluilla uudet mallit löytyvät jos löytyvät. Tähän uskon kokemusperäisistä syistä hyvin vankasti.

Ongelma tällä hetkellä erityisesti se että tällaisia malleja ei näytä kukaan tosissaan etsivän. Avainasemassa ovat mielestäni hyvin koulutetut naiset, sillä tutkimustiedon mukaan yleensä juuri heidän kauttaa leviävät muodit ja myös sosiaaliset innovaatiot.

Tiivistäisin niin että "sairauden ytimeen, ihmisten vieraantumiseen, tarkoituksen häviämiseen" tai siis niiden parantamiseen päästää todennäköisesti toimivimmin luomalla enemmistöllekin kelpaava ja enemmistöä jopa innostava toimintamalli, jossa ihmisen ympärillä (kohtuullisen intensiivisessä,jatkuvassa vuorovaikutuksessa) on pienestä lapsesta alkaen pysyväsluontoinen enintään n 50 ihmisen(ks Dunbarin laki- tilaa pitää jättää myös lähiyhteisön ulkopuolisille kontakteille, siksi ei esim. 150) eri-ikäisen ihmisen yhteisö. Ja nimenomaan sen ei pitäisi perustua kollektiiviasumieen jotta valinta yhteisöön ja eroaminen yhteisöstä olisi riippumatonta asunnon omistamisesta tai hallinnasta).

Olen kehitellyt tällaisen toimintamallin osin ehkä hieman outojakin ehtoja esim Tieteessä tapahtuu ja Futura-lehdissä olleissa kirjoituksissani joiden linkit löytyvät kirjoitusluettelostani jonka linkki on esim. blogikirjoitukseni lopussa olevan opinnäytelinkin etusivun alareunassa. Mielestäni jotkut fiksut ja aikaansaavat naiset saisivat ja voisivat ottaa homman hanskaan ja kehittää ja viedä ideaa vielä paljon paremmaksi kuin minä olen pystynyt.

Jos et itse innostu, niin toivon että yllytät muita tarttumaan toimeen. Uskon vakaasti että sukupuolten tasa-arvo ja siis naiset hyötyisivät tuollaisesta kehittämissuunnasta paljon miehiä enemmän, mutta pitemmällä tähtäimellä muutos koituisi tietty miestenkin hyväksi kun kaikki voisivat entistä paremmin.

Käyttäjän HelenaSolin kuva
Helena Solin

Juuri se kohta meidän kulttuuritraditiomme historiassa , jolloin väkivallan / sodan / kovan hierarkisen käskyvallan dominanssi johti miesdominanssiin, loi ehkä myös sellaisen miesroolin, joka ei tee miestäkään " onnelliseksi".

Tästähän kiistellään jatkuvasti keskustelussa roolien biologisesta pohjasta.
Monet miehet myös väittävät aidosti kokevansa itsensä nöyryytetyiksi, jos valta- asema, " soturikunnia" ja suhde naiseen ja lapseen muuttuu. Se on " kastroimista". Käsitys onnesta liittyy heillä asemaan kotia puolustavana sotilaana , jolla on korkea arvo miesten hierarkiassa.
Läheinen ja syvä suhde puolisoon ja lapsiin on hyvin alisteinen tälle voimaan ja valtaan keskittyvälle " onnelle".

Näyttää kuitenkin siltä, ettei soturimalli tuo mitään erityistä hyvää yhteisölle, naiselle , lapsille eikä miehelle itselleenkään.
Voimaa ei koskaan ole tarpeeksi ja asema hierarkiassa on jatkuvasti uhattuna.
Se vaatii koko ajan uhrauksia perheeltä, eikä sekään riitä.
Sitten romahtaa koko rakennelma perheineen päivineen.

Se, että naiset suostuvat kopioimaan tämän miesten mallin itselleen, ei tietenkään ratkaise mitään.
Pitäisi löytää malli sekä voiman ja turvan että hoivan tasapainoon sekä yksilön että yhteisön " onnen" käsityksessä

Tiina Teittinen

Äitiys tai vanhemmuus ja halu siihen lienee monenlaisten vaikuttimien summa. Lähtisin siitä että päätös tapahtuu yksilötasolla.
Toki joskus nuoruudessa ihmettelin kun näin dokkaria Irlannista, jossa oli nuoria perheitä vailla tulevaisuuden turvaa. Silti lapsia oli useita. Päätin etten lisäänny ikinä.
Toisin kävi.
En ole itsekään lisääntymisen ja loputtomien lapsettomuushoitojen puolestapuhuja. Uskon vahvasti että lapsen ja vanhemman kiintymys ja rakkaus perustuu enemmän yhteisiin kokemuksiin kuin genetiikkaan.
Lapsia lopulta saadaan, ei hankita. Perhepolitiikka voi olla kannustavaa, tai vähemmän kannustavaa.
Marina Lindqvistin kannanotto on oikeutettu ja hänen oma näkökulmansa. Ihmiskunta tuhoutunee vääjäämättä joka tapauksessa ja ekologinen näkökulma lapsettomuuteen on mielestäni teennäinen. Jos ei halua lapsia niin se on täysin ok. Kaikenlainen maailmanparannusteoria jääköön omaan arvoonsa.
Jotkut ihmiset vain haluavat lapsia, ja tällaisessa kehittyneessä yhteiskunnassa se on mielestäni täysin ok. En edes halua verrata sitä jätteidenlajitteluun.
Itse koen että omat lapseni ovat opettaneet olemassaolollaan minulle asioita, joiden olemassaolosta en olisi tiennytkään. Olen kasvanut ihmisenä myöskin maapallon mitassa.
Epäitsekkyys. Ei sitä voi ostaa poliittisilla päätöksillä.

Käyttäjän timotlampinen kuva
Timo Lampinen

Olet varmasti oikeassa kun sanot että vanhemmuus on monien vaikuttimien summma ja että päätös tapahtuu yksilötasolla.

Mielestäni on lisäksi selvää että taipumus haluta lapsia on meissä useimmissa synnynnäisesti, siis "rakennuspiirustuksissa". Toki modernissa yhteiskunnassa pitää hyväksyä kitisemättä sekin jos joku ei tosiaankin halua lapsia.

Tarvitaan tosiaankin perhe- ja väestöpolitiikkaa joka tekee helpommmaksi kunkin toteuttaa taipumuksiaan ja toiveitaan näissä asioissa.

Omasta mielestäni tukien ja tulonsiirtojen merkitystä liioitellaan vahvasti. Ne ovat kokonaiskuvaa ajatellen koko ajan lisääntyneet mutta syntyvyys vähentynyt. Loogisesti siis ongelma on muualla. Mielestäni tärkein tehokkaasti vaikutettavissa oleva jarru on ruuhkavuosi-ilmiö, joka on pääosin vasta hyvinvoinnin lisääntymisen tuottama. Ja työnjaon kehttämiskokemusteni (ja myös esihistorian harratukseni) pohjalta todennäköisesti tehokkain ja vaikuttavin tapa lieventää ruuhkavuosia riittävästi olisi etsiä ja kehittää kansalaisyhteiskunnan puolelle sellaisia yhteistyömalleja, jotka kelpaavat väestön enemmistölle. (Toisin kuin asuinkollektiivit tai kaupunginosayhteistyö tmv, jotka sinänsä eivät vastustettavia, ja jotka voivat ehkä hiukkasen lievittää joidenkin osalta esim ruuhkavuosia.)

Mielenkiintoista on mielestäni mm että jos hahmottamani, järkiperäiseen analyysiin perustuva, kehityssuunta on toimiva, niin toimintamalli helpottaisi helposti tai jopa todennäköisesti montaa muutakin ongelmaa tai kehittämistarvetta. Esim. sukupuolten tasa-arvo, yksinäisyys, lapsiperheiden usein yhteistyön ja hiljaisen tiedon siirtymisestä johtuvat ongelmat, julkisen sektorin kustannusten jatkuva lisääntyminen jne. jne.

Viittaan myös vastaukseeni edelliselle kommentoijalle.

Käyttäjän HelenaSolin kuva
Helena Solin

Yksilötason päätös on a i n a monien vaikutteiden , kulttuuristen tekijöiden ja myös ohjailun summa.
Suurimmat virheet tehdäänkin ehkä juuri olettamalla toisin.

Toimituksen poiminnat