Kaivinkone- vai teelusikkatiedettä? (1)
Professori Kari Enqvist vertaa tiedettä eräässä populaarissa kirjoituksessaan lapioon:
“Jos pitää kaivaa oja, jokainen ymmärtää, että
lapio on paljon tehokkaampi menetelmä kuin
raamatunlauseiden toistelu. Sikäli kuin tiedän,
yhtään ojaa ei ole jälkimmäisellä keinolla saatu aikaan.”
Enqvistin kritiikin kohteena ei tuossa kirjoituksessa ole tiede, mutta mielestäni voi hyvin perustein todeta että jokin osa nykyisestä akateemisesta tutkimuksesta ja tieteeseen tukeutuvasta kehittämisestä rinnastuu teholtaan suunnilleen toiveiden toisteluun.
Teho on siis niin vähäinen, niin että voidaan puhua toivomus- tai teelusikkatieteestä kelpo tavoitteena olevan lapio- tai peräti kaivinkonetieteen sijasta.
Todennäköistä jopa on, että jokin osa nykyiseen pätevältä näyttävään tutkimukseenkin tukeutuvista neuvoista vaikuttaa päinvastaisesti kuin halutaan eli neuvojen noudattaminen tavallaan tukkii ojaa sen avaamisen sijasta. Olisiko tämän lajin osuvin nimi “omaanjalkaanampumistiede”?
Keitä tai mitä en kritisoi?
Arvosteluni kohteena ei ole tieteellinen tutkimus yleensä eli esimerkiksi perustutkimus. On hyvin tunnettua, että juuri perustutkimus voi tuottaa huikean isosti vaikuttavia tuloksia vaikka se ei niitä tietoisesti tavoittelisikaan. Hyvä esimerkki on esimerkiksi sähkön ja magnetismin perustutkimus 1800-luvun alkupuoliskolla.
Arvosteluni kohteena ei ole raamatunlauseiden toistelukaan, sillä tutkimus osoittaa että esim. rukoilu voi ainakin yksilötasolla toimia hyvin tehokkaana apuna. Esimerkiksi rukoilu voi varata keskushermoston kaistaa niin paljon että pelolle jää paljon vähemmän tilaa, jonka seurauksena yksilön suorituskyky voi kohentua kriisitilanteissa jopa huomattavasti.
Kritiikin ja kirjoituksen kohderyhmät
Kritiikkini kohteena on iso osa vain sellaisesta tutkimuksesta ja kehittämisestä, jonka nimenomaan odotetaan, väitetään tai uskotaan olevan yhteiskunnallisesti “vaikuttavaa”.
En väitä kritiikkini kohteena olevan tutkimuksen olevan huonoa tai tarpeetonta tiedettä. Teelusikankin käyttö voi olla hyvin tarpeellista ja hyödyllistä kunhan myös kaivinkonetta käytetään ja yleensä ensin, ja juuri siihen mihin se on paljon parempi työkalu.
Tämä kirjoitukseni kohderyhmiä ovat tutkijat, jotka pyrkivät tutkimustensa vaikuttavuuteen sekä tällaisen tutkimuksen rahoituksen suunnittelijat ja päättäjät eli esimerkiksi yliopistot, Suomen Akatemia, Sitra, VNK ja muutamat säätiöt. Tietenkin kohderyhmään kuuluvat myös toimittajat, joilla on käytännön valtaa esim. kovistella päättäjiltä ja tutkijoilta perusteltuja kannanottoja.
Neljäntenä vaan ei suinkaan vähäisimpänä kohderyhmänä ovat vaikuttavasta tutkimuksesta ja kehittämisestä kiinnostuneet kansalaiset, joilla ei ole nöyrää alamaisasennetta, jonka mukaan yhteiskunnan tehokas parantaminen on vain tutkijoiden ja viisaiden päättäjien asia, vaan katsovat että tarvitaan myös tai ehkä nimenomaan kansalaisten valistuneisuutta ja monipuolista aktiivisuutta.
Neuvoja teelusikkatieteeseen pitäytyville
Esittelen seuraavaksi pääteesejäni – savolaiseen tapaan – antamalla joitakin vinkkejä sellaisille teelusikkatieteeseen pitäytyville tutkijoille, jotka haluavat jatkossakin sulkea silmänsä kaivinkone- ja teelusikkatieteen dramaattiselta tehokkuuserolta.
Todennäköisesti tärkein keino estää kaivinkonetieteen nousu on laiminlyödä osuva analyysi eli kiistää tai ohittaa esim. useimpiin yhteiskunnan isoihin ongelmiin liittyvä tärkeä, mutta ilmeisen huonosti tunnettu kaksijakoinen perusta. Tarkoitan kaksijakoisuudella sitä, että yhteiskunnan isoimmat ongelmat aiheuttaa varsin usein jaetun uskomuksen sekä sitä vastaavan käytännön toisiaan tukeva “virheellisyys” verrattuna siihen millainen tuo “pari” voisi harkitusti ja oikein – eli käytännöstä aloittaen – muutettuna olla.
Useimpiin isoihin yhteiskunnallisiin ongelmiin liittyy toisiinsa kiinteästi kietoutuen sekä lähes kaikkien tai suuren enemmistön mielissä vallitseva uskomus (jaettuja kuvitelmia ovat myös esim. rahan arvo, valtio, individualismi, humanismi) että kuvitelmaa vastaavia vakiintuneita instituutioita. Instituutiolla tarkoitan tässä yhteydessä myös kuvitelmaa ylläpitäviä vakiintuneita, vallitsevia, arkisiakin työnjakoja tai käytäntöjä eli tapoja toimia.
Jos kuitenkin oikea “pari” sattumalta valikoituisi vakavan arvioinnin kohteeksi, niin sota vallitsevan oireidenhoitopuuhailun puolesta voi olla silti vielä voitettavissa. Taktiikka tässä puolustustaistelussa on vähätellä uskomuksen ja instituution yhteyttä ja nostaa yksin uskomus tai työnjako tai niiden jokin toissijainen osa tai mieluiten ilmiön jokin sivuoire ensisijaiseksi ongelmaksi tai kehittämiskohteeksi.
Kehittämismenetelmiksi saa hyväksyä vain tyypillisiä toivomustieteen keinoja eli esim. tulonsiirrot, koulutus, valistus, neuvonta ja palkattujen neuvojien lisääminen. Näillä keinoilla voidaan helposti saavuttaa mitattavissa olevaa, tosin yleensä vain vähäistä ja tilapäistä tilanteen paranemista (Huom: tai myös sinänsä usein hyvinkin tarpeellista oireiden lieventämistä), mutta silti niillä legitimoidaan teelusikkatutkimusta niin että monet uskovat lupaajiin kerran toisensa jälkeen.
Vaara häviöstä on suuri jos uskomuksen ja työnjaon yhteys tunnistetaan ja sen seurauksena ensisijaiseksi kehittämiskohteeksi otetaan esim. työnjaon/instituutioiden pysyvä muuttaminen. Se voi empiirisen kokemuksen mukaan johtaa yllättävän nopeasti suotuisiin, isoihin, pysyviin ja kvantitatiivisestikin mitattavissa oleviin parannuksiin.
Taistelua teelusikoinnin puolesta voidaan tukea kahden tärkeimmän keinon lisäksi useilla lisäkonsteilla. Tässä mainitsen kolme esimerkinomaisesti.
Kyselytutkimukset ovat luotettava konsti, sillä asianomaiset itse eivät yleensä näe monimutkaisten ongelmien syitä saati syvemmällä piilevää kaksijakoisuutta, koska asianomaiset tarkastelevat asioita egoistisesti ja hyvin lyhyellä tähtäimellä. Työnjaon/instituution ja sitä tukevan uskomuksen virheellisyyden sijasta ydinongelmaksi saadaan tällä menetelmällä helposti esimerkiksi resurssien eli rahallisten tukien tai erilaisten palkattujen neuvojien tai terapeuttien liian vähäinen määrä.
Hyödyllistä on myös pitäytyä uskollisesti oman tieteenalan kapeissa ja lyhyissä käytänteissä niin ongelman määrittelyssä kuin ratkaisukeinojen harkinnassakin. Erityisesti sellaiset tieteet, jotka etsivät lähtökohtaisesti ongelmia ja ongelmien ratkaisuja yksilötasolta ovat hyödyllisiä liittolaisia kun halutaan pitää hitaasti kehittyneiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuyritykset teelusikkatieteilijöiden käsissä.
Pareto- eli 80/20-sääntö pitää unohtaa mieluiten kokonaan ja jos sitä on pakko olla soveltavinaan, niin tee se mahdollisimman suppeasti ja vain sivuasioissa. Teelusikkatiede on uhattuna, jos tärkeimpiä ongelmia ja niihin vaikuttavia ratkaisuja aletaan etsiä esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan eli työssäkäyvienkin ihmisten ajankäytön 80 prosentin puolelta. Pitää tyytyä vain sinänsä tärkeään ongelmien lievittämiseen esim. marginaaliryhmien tai ajankäytön sivuvirtojen parissa tai tyytyä harkitsemaan vain julkisen sektorin käytettävissä olevia helppoja mutta todennäköisesti umpikujaan vieviä keinoja eli resurssien pysyvää lisäämistä.
Sarjan jatko-osista
Sarjan tulevissa kirjoituksissa perustelen edellä kirjoittamaani esittelemällä hyödyntämääni tutkimuskirjallisuutta, empiriaa, analyysini suhdetta monimutkaisten sopeutuvien systeemien tutkimukseen sekä konkreettisia esimerkkejä teelusikkatutkimuksesta sekä omaanjalkaanampumis”tieteestäkin”.
Toivon vinkkejä hyvistä lisäesimerkeistä väitteideni puolesta sekä myös niitä vastaan.
Mielenkiintoisia pointteja, mutta blogi syyllistyy yleistysharhaan. On olemassa täysin erilsiset luonnontieteet, yhteiskuntatieteet ja filosofointi, tiede on vain kattotermi. Niitä ei voi käsitettä blokkina. Sitten on olemassa ”tieteet”, jotka eivät täytä minkään tieteem kriteerejä: taloustiede, kasvatustiede, tulevaisuudentutkimus …
http://grohn.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/121…
Ilmoita asiaton viesti
Omasta mielestäni rajasin kohtuullisen hyvin eli aika kapeaksi eli vain sellaiseen, lähinnä tietenkin yhteiskuntatieteelliseen, humanistiseen, kasvatustieteelliseen, psykologiseen jne. tutkimukseen jonka oletetaan, uskotaan tai väitetään olevan ”vaikuttavaa”, siis suhteessa yhteiskuntaan ja sen kehittämistarpeisiin tai ongelmiin.
Tuo että et tunnusta esim. taloustiedettä, kasvatustiedettä ja tulevaisuudentutkimusta oikein tieteiksi, on joistain näkökulmista katsoen ymmärrettävää. Ei tosin varmaan edistä ongelmanratkaisuun pyrkivää keskustelua ko alan tutkijoiden ja harrastajien kanssa.
Kiitos tuosta mielenkiintoisuus-maininnasta. Minustakin jotkut arvioni piirteet sitä ovat eli varsin vähän tai ehkä ei juuri ollenkaan julkisuudessa nähtyjä.
Ilmoita asiaton viesti
En huomannut mitään rajausta.
Olen käynyt keskustelua noiden ”tieteiden” kanssa eri foorumeilla ja ulkomaisiallähteitä siteeraten. Myös väikkäreitä repostellen:
http://grohn.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247769-vaito…
Ilmoita asiaton viesti
Jep. Ilmaisuni selkeydessä voi hyvinkin olla parantamisen varaa.
Ilmoita asiaton viesti
Mitä tarkoitat yhteiskuntatieteiden perustutkimuksella?
Ilmoita asiaton viesti
Mielessäni sellainen yhteiskuntatieteellinen tutkimus joka ei tähtää jonkun olemassaolevan yhteiskunnallisen ongelman tai kehittämistarpeen suht välittömään ratkaisuun vaan tutkii esim Ranskan vallankumouksen osapuolten aatehistoriaa tmv. Kohde voi olla myös lähempänä nykyaikaa vaikkapa ranskalaisten postmodernistien ajattelun yhteiset piirteet.
Eri asia tietty on että tuo ilmaus ”yhteiskuntatieteellinen perustutkimus” ollenkaan minkään konvention mukaista.
Minä lähden tai siis tarkennan tässä kahtiajakoon: muu yhteiskuntatieteellinen tutkimus versus yhteiskuntatieteellinen tutkimus, jonka kuvitellaan, oletetaan tai halutaan olevan suht välittömästi hyödennettävissä ja vieläpä vaikuttavasti yhteiskunnan parantamiseksi jollakin tavalla.
Ilmoita asiaton viesti
Astehistoria on historian tutkimusta perustuen vanhoihin dokumentteihin , ei yhteiskuntatiedettä.
En pitäisiä historian tutkimusta perustutkimuksena.
Ilmoita asiaton viesti